Alle kaksi kuukautta niin minulla starttaa nettilukio. Äiti oli/on vähän huolissaan. Kehoitti keskittymään oman itsensä kuntoon saamiseen. Jaksan uskoa vakaasti että opiskelu auttaa minua pitämään pään läjässä. Uskon että se on keino hallita pahaa oloa. Tiedän että vanhempani ovat huolissaan, äiti ehkä eniten. Mutta ymmärrän kyllä hänen huolen, en minä höntti ole. Kyllä minullakin on pyörähtänyt ajatuksissa ajatus siitä että onnistunko, mutta tiedän että onnistun. Tiedän että pärjään. Ei minun tarvitse saada kymmentä ällää. On totta että edellisestä opiskelusta on vuosia, vuosia ja vuosia, mutta en salli sitä että minut pakotetaan olemaan aloillaan, paikoillaan ja diagnoosin vankina. Ei, sitä en halua.
Olen haaveillut lääkiksestä pikkutytöstä asti. Matkassa se on välillä muuttunut, mutta uskollisena olin lääkikselle. Mutta nytten, nytten olen saanut uusia ulottuvuuksia haaveisiini. Lääkiksen tilalle on tullut puheterapeutiksi opiskelu. Alalla on kova kysyntä, eli töitä tulevaisuudessa olisi. Tiedän haluavani työskennellä lasten parissa. Koulussa tai neuvolassa. Olen Super innoissani tuosta lukiosta, tiedän että pärjään. Miksi en pärjäisi?
On uskottava itseensä,
siinä koko salaisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti